Kaija Kalevalan (86 v.) huikea Stock Car -ura Kanadassa!

Kaija Kalevala kuljetti sodan aikana muun muassa upseereita 1939 Chevroletilla sekä aseita rintamalle. Sitten sodan jälkeen alkoivat jääratakisat ja rallit. 1950-luvun alussa Kaija muutti Kanadaan siirtolaiseksi.

Kuten Edmonton Journal -sanomalehden artiikkelissa kerrotaan: "Her name is Kaija (pronounced Ki-ya) Kalevala". Rohkealle suomalaisnaiselle tulevat yhä kyynelet silmiin, hänen muistellessaan pakkotilannetta lopettaa kilpa-ajaminen. Kaija ei olisi mistään hinnasta halunnut lopettaa uraansa 55 vuotta sitten.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Kaija Kalevalan tarina Suomesta siirtolaiseksi Kanadaan ja kilpa-autoilumenestykseen on samalla kertomus palavasta innostuksesta amerikanautoihin sekä kyvystä raivata tieltä kaikki turhat esteet. Kaijan viehtymys kaikkeen, mikä liikkui ja murisi alkoi jo varhaisessa vaiheessa, ja vei nuoren naisen pian täysin mukanaan.

Tänään Kaija on pirteä 86 vuotta nuori, jonka innostus Stock Car Racingiin on yhtä palavaa kuin aina.

- Joka kerran nähdessäni auton konepelti pystyssä, oli ihan pakko mennä esittämään kysymyksiä, Kaija muistelee varhaisia vuosiaan, ollessaan vielä Suomessa.

Kun isä kieltäytyi päästämästä Kaijaa autokouluun, Kaija päätti ostaa autolla ajamisen oppikirjoja omilla rahoillaan. 17 vuoden ikäisenä hän oli valmis suorittamaan ajokokeen, vaikkei ollut vielä koskaan ajanut autoa.

- Ajoin autoa tuolloin tavallaan "pääni sisällä" kaikkialle, minne menin. Käytin mielessäni hallintalaitteita ja vaihdoin vaihteita aivan kuin olisin oikeasti ohjauspyörän takana, hän muistelee.

Kaija sananmukaisesti leiriytyi paikalliseen autokouluun ja ilmoitti omistajalle, ettei suostu poistumaan, ellei saa suorittaa ajokoetta. Lopulta omistaja suostui, oikeastaan vain päästäkseen Kaijasta. Omistaja joutui kuitenkin hämmästymään havaitessaan Kaijan selvittävän tiensä läpi. Omistaja päätti tehdä vielä toisen kokeen, jonka Kaija selvitti yhtä lailla.

Toisessa maailmansodassa Kaija hyödynsi autokoulupapereitaan, saadakseen paikan vapaaehtoisena Suomen armeijan reservissä. Kaija palveli lopulta autonkuljettajana, kuljettaen upseereita ja tärkeitä asiapapereita punaisella 1939 Chevroletilla.

Sitten eräänä aamuna ainoa autohallille jäänyt auto olikin kantavuudeltaan 2800-kiloinen Dodge -kuorma-auto, mutta sehän ei Kaijaa millään muotoa häirinnyt.

- Olin kysellyt miehiltä, miten kuormureita ajetaan ja oppinut välikaasun käytön sekä vaihtamisen alaspäin alamäissä ilman, että olin ikinä ajanut kuormuria.

Niinpä siirtyminen Dodgen ratin taakse ei tuottanut mitään ongelmia. Pian Kaija jo kuljetti rintamalle raskaita aseita ja ruokatarvikkeita sekä heinää kuormahevosille. Tehtävä, josta Kaija ei pitänyt, oli kaatuneiden kuljettaminen rintamalta puuarkuissa.

Kaijan autourheilu-ura alkoi hänen mentyään töihin Suomi-Filmiin, jossa hän sai ajaa kolmen tonnin kuormureita, linjuria sekä etuvetoista Renaultia. Kiirettä piti, Kaijan sinkoillessa ympäri Helsinkiä kolmen elokuvateatterin välillä, sillä kutakin elokuvakelaa oli vain yksi kappale, ja kela piti ehtiä siirtämään aina seuraavaan teatteriin ajallaan! Kopioita ei näet ollut.

Vuonna 1947 Kaija ajoi Renaultilla rallia ja jääratakisoja, sijoittuen aina viiden parhaan joukkoon. Sitten vuonna 1950 Kaija kiinnitti erään Suomen silloisen tunnetun autourheilijan huomion ja pääsi ajamaan tämän Fordin sivuventtiili-V8:lla varustetulla ratakilpurilla, ollen samalla kisan ainoa nainen. Suomessa ainoana mahdollisuutena osallistua Stock Car -kisoihin oli ajaa naisten luokassa, jossa Kaija voitti joka kerran, joten ennen pitkää kukaan muu naiskuljettajista ei halunnut ajaa häntä vastaan.

Kaija muutti siirtolaiseksi Kanadaan vuonna 1951 huomattuaan, että Suomessa naistaksinkuljettajaa verotettiin raskaammin kuin miehiä. Kanadassa suomalainen ystävä kertoi Kaijalle British Columbian provinssissa sijaitsevasta Digney Speedwaystä, maaradasta Burnabyssa, Vancouverin lähellä. Kaija hyppäsi saman tien junaan ja suuntasi kilparadalle.

Hän sai suhteilla töitä autopiirimyyntipisteestä ja teki siellä kaikkia mahdollisia töitä, mukaan lukien täydelliset moottorien kunnostukset. Vuonna 1952 Kaija pääsi ainoana naiskuljettajana kilpailemaan Digney Speedwaylla stock careilla, Ford-piirimyyjän sponsseilla.

- Ensimmäinen  kilpurini oli sedan, jossa oli niin paljon teräksistä suojakehikkoa, että auton painopiste asettui liian ylös. Se haittasi suorituskykyä. Seuraavaksi Kaija ajoi paljon kevyemmällä coupella ja alkoi tehdä nimeään tunnetuksi.

Samaan aikaan hän kuljetti työkseen kuormurilla varaosia huoltoasemille ja autokorjaamoihin. Kaikki vapaa-aika meni oman stock carin valmistelussa seuraavaan kisaan tai itse kilpailemisessa.

- Yhdysvaltain puolella Seattlessa sijaitseva Aurora Speedway kuuli minusta, ja pian minut haluttiin sinne kilpailemaan. Kaija pyysi kuukauden virkavapaata voidakseen ajaa vuoden 1956 Indianapolis 500 -karsinnoissa, mutta pomon tytär ei pystynyt käyttämään varaosien kuljetuskuormurin raskasta kytkintä, eikä pomokaan tykännyt kytkimestä, joten Kaija pistettiin valintatilanteeseen:

- Pomo sanoi, että on tehtävä valinta. Joko lopetettava autokilpaileminen tai otettava lopputili töistä, Kaija muistelee surullisena.

Kaija lopetti raskain sydämin autokilpailut ja jatkoi varaosien kuljettamista. Tänä päivänä, pirteässä 86 vuoden iässä, hän ajaa edelleen firman pakettiautoa, sillä innostus autoihin ei ole hiipunut mihinkään.

Kaijan koti on täpötäynnä pokaaleja, kunniakirjoja ja lehtileikkeitä liittyen hänen pioneerityöhönsä ja viimeisimpänä tunnustuksena on jäsenyys Greater Vancouver Motorsport Pioneers Society'ssa.

Teksti: Edmonton Journal/J. Peltonen

Kuva: Alyn Edwards